"Puhu äänellä jonka kuulen,
sanoilla jotka ymmärrän,
runoilla jotka käsitän
Sinuun tarvii tekstityksen,
salaisuuksies selittäjän,
kertojan kaikkitietävän
Puhu äänellä jonka kuulen"
Tämän voisi joku kertoa minulle.. Ajatukset ja tunteet heittää niin kuperkeikkaa ettei itsekään pysy mukana ja kun vielä kun sanotaan, että olit eilen mukavempi tai muuta, ei tiedä mitä tehdä. Toisaalta olo on onnellisempi kuin pitkiin aikoihin, kiitos The Kastemato, mutta silti stressi päällä ja tuntuu että pää hajoaa... Tulee huudettua muille ja sanottua sellaista mitä en tosiaankaan haluaisi, mutten voi sille mitään. Eniten ahistaa kun ei voi mitään, huomaa vasta kohta että sanoi väärin ja sitten pitää pyytää anteeksi. Toivon niin että voisin olla parempi kaveri kaikille, kiltimpi sanoillani, nätimpi tyttöystävä ja reippaampi lapsi ja mitä vielä, että voisin tehdä muut onnellisemmiksi ja saada aikaan enemmän muitten puolesta. Pakko jaksaa, pakko yrittää enemmän, vaikkei jaksakaan.. Saanko olla joskus sylissäsi, levähtää rauhassa ja kerätä voimia, olla jälleen pieni lapsi jolla ei ole murheita... Mistään. Ei tarvitsisi miettiä rahaa, tulevaisuutta, muita ihmisiä, mitään. Olla vain hiljaa ja levähtää, leputtaa siipiä jotta jaksaa taas lentää.
Kun ala-asteella päästiin kuudennelle, muistan vieläkin elävästi kuinka sanoin ystävälleni, että tuntuu kuin katto olisi lähteny pään päältä. Oltiin isoimpia koulussa. Kun yläaste loppui, tuntui kuin joku olisi vetänyt maan jalkojen alta, oli pakko lähteä lentoon, eri tielle kuin muut, eteenpäin omalle alueelle. Vielä pystyi olemaan vanhempien maapalalla, mutta sekin pienenee koko ajan, kohta on pakko lentää täysin omin voimin, Onko minulla voimia siihen? Jaksanko sitten, onko lepopaikkaa ennen kuin löydän sen mitä etsinkin? Mihin suuntaan lähteä, tuleeko tuuli auttamaan ja antamaan nostetta, missä jälleen maata kun siivet eivät kannakaan. Kuka silloin auttaa?
Väsyttää, mutta täytyy jaksaa. Tekisi mieli nukkua mutta vielä on tekemistä, milloin saa levähtää... Lepopaikka olisi niin lähellä, mutta heikot lepäävät, vielä on mitä pitää tehdä, ei voi vielä antaa periksi. Vain heikot itkevät, tahdotko olla heikko? Et tietenkään, miksi silti itket ja annat muiden nähdä sen. Onko viha pitävä ulkokuori, auttaako se mitään? Mistä muustakaan kuoren voi tehdä, mitä muuta materiaalia voi käyttää, kun on pakko jaksaa äärirajoille ja yli. Tulla vahvemmaksi ja vielä enemmän. Jaksaa kauas ja vielä pidemmälle. Mutta miksi, sitä en tiiä, vastausta en näe, kuka voisi kertoa sen... Joskushan minunkin voimani loppuu, autatko silloin?
En ole aina kiltti, yritän parhaani, mutta en siinä aina onnistu. Mutta on jotain, mikä viimeistään saisi minut luovuttamaan... Elä siis lähde, elä lennä pois... En tahdo että olet siinä vain säälistä, ehkä pelosta tai vain muuten vain kun ei muutakaan ole. Jos on joku toinen, mene vain, kyllä minä selviän, elä siitä huolehdi, mutta haluan että olet vain minun. Vaikka tiedän etten voi vielä sitä antaa mitä ehkä haluat, mutta annan kaiken mitä voin rikkomatta itseäni. Sillä jos antaisin sen mitä ehkä niin paljon haluat, rikkoisin oman itseni rikkomalla omat rajani. Pystythän sen ymmärtämään..? Kiitos siitä kun siedät jo näin paljon, annat niin paljon ja huomaamattasi autat minua.. Rakentamaan itseäni, pala palalta hiljalleen. Paremmaksi, vahvemmaksi ja eteenpäin. En voi kaikkea sanoin kuvailla, mutta toivon että ymmärrät... Elä lennä pois, ellei ole pakko, elä pysy luonani jos se ei ole rehellistä ja huijaat vain siten itseäsi ja minua... Kaipaan <3
No olipa taas.. :D Mutta parempi olo kun saa vähän kirjoitettua.. <3
