Ahdistaa.. Ei uskalla laittaa tavoitteita, ei toivoa asioita tai miettiä tulevaa... Mikään ei mene niinkuin suunnittelet, aina jotain tulee tielle ja asiat muuttuvat. Usein minulle sanotaan että otan asiat liian tosissaan. Olen sitä miettinyt... Ehkä joskus otankin, myönnän sen, mutta ehkä se on joskus aiheellista. Mutta otanko liian tosissaan? Se vaan tulee luonnostaan, on osa minua. Pitäisi opetella olemaan ajattelematta kaikkea liikaa, mutta miten sen opettelet? Kuinka voit tehdä sen...

Mitä kun haluaa olla parempi ihminen, muttei tiedä kuinka sen tekisi.. Kuinka olla kiltimpi itselle, mutta samalla tehdä asiat oikein muille. Vaikea yhtälö, onko elämän tarkoitus vaan yrittää saada se tasapainoon? Tekevätkö ne sitten väärin jotka jättävät toisen puolen kokonaan huomiotta? 

Liikaa ajatuksia päässä... Liikaa itseironiaa, vihaa omia ajatuksia ja tekoja kohtaan. Ei siihen auta vaikka juoksisi pakoon, ne seuraavat mukana... "Olen kaunis ja muutkin näkee sen, mulla on hyvä itseluottamus ja se näkyy päälle päin" on hyvä ajatus, mutta kuinka hyvin se toimii käytännössä. Pakko vaan yrittää ja jaksaa...

"Puhu äänellä jonka kuulen,
sanoilla jotka ymmärrän,
runoilla jotka käsitän
Sinuun tarvii tekstityksen,
salaisuuksies selittäjän,
kertojan kaikkitietävän
Puhu äänellä jonka kuulen"

Tämän voisi joku kertoa minulle.. Ajatukset ja tunteet heittää niin kuperkeikkaa ettei itsekään pysy mukana ja kun vielä kun sanotaan, että olit eilen mukavempi tai muuta, ei tiedä mitä tehdä. Toisaalta olo on onnellisempi kuin pitkiin aikoihin, kiitos The Kastemato, mutta silti stressi päällä ja tuntuu että pää hajoaa... Tulee huudettua muille ja sanottua sellaista mitä en tosiaankaan haluaisi, mutten voi sille mitään. Eniten ahistaa kun ei voi mitään, huomaa vasta kohta että sanoi väärin ja sitten pitää pyytää anteeksi. Toivon niin että voisin olla parempi kaveri kaikille, kiltimpi sanoillani, nätimpi tyttöystävä ja reippaampi lapsi ja mitä vielä, että voisin tehdä muut onnellisemmiksi ja saada aikaan enemmän muitten puolesta. Pakko jaksaa, pakko yrittää enemmän, vaikkei jaksakaan.. Saanko olla joskus sylissäsi, levähtää rauhassa ja kerätä voimia, olla jälleen pieni lapsi jolla ei ole murheita... Mistään. Ei tarvitsisi miettiä rahaa, tulevaisuutta, muita ihmisiä, mitään. Olla vain hiljaa ja levähtää, leputtaa siipiä jotta jaksaa taas lentää.

Kun ala-asteella päästiin kuudennelle, muistan vieläkin elävästi kuinka sanoin ystävälleni, että tuntuu kuin katto olisi lähteny pään päältä. Oltiin isoimpia koulussa. Kun yläaste loppui, tuntui kuin joku olisi vetänyt maan jalkojen alta, oli pakko lähteä lentoon, eri tielle kuin muut, eteenpäin omalle alueelle. Vielä pystyi olemaan vanhempien maapalalla, mutta sekin pienenee koko ajan, kohta on pakko lentää täysin omin voimin, Onko minulla voimia siihen? Jaksanko sitten, onko lepopaikkaa ennen kuin löydän sen mitä etsinkin? Mihin suuntaan lähteä, tuleeko tuuli auttamaan ja antamaan nostetta, missä jälleen maata kun siivet eivät kannakaan. Kuka silloin auttaa?

Väsyttää, mutta täytyy jaksaa. Tekisi mieli nukkua mutta vielä on tekemistä, milloin saa levähtää... Lepopaikka olisi niin lähellä, mutta heikot lepäävät, vielä on mitä pitää tehdä, ei voi vielä antaa periksi. Vain heikot itkevät, tahdotko olla heikko? Et tietenkään, miksi silti itket ja annat muiden nähdä sen. Onko viha pitävä ulkokuori, auttaako se mitään? Mistä muustakaan kuoren voi tehdä, mitä muuta materiaalia voi käyttää, kun on pakko jaksaa äärirajoille ja yli. Tulla vahvemmaksi ja vielä enemmän. Jaksaa kauas ja vielä pidemmälle. Mutta miksi, sitä en tiiä, vastausta en näe, kuka voisi kertoa sen... Joskushan minunkin voimani loppuu, autatko silloin?

En ole aina kiltti, yritän parhaani, mutta en siinä aina onnistu. Mutta on jotain, mikä viimeistään saisi minut luovuttamaan... Elä siis lähde, elä lennä pois... En tahdo että olet siinä vain säälistä, ehkä pelosta tai vain muuten vain kun ei muutakaan ole. Jos on joku toinen, mene vain, kyllä minä selviän, elä siitä huolehdi, mutta haluan että olet vain minun. Vaikka tiedän etten voi vielä sitä antaa mitä ehkä haluat, mutta annan kaiken mitä voin rikkomatta itseäni. Sillä jos antaisin sen mitä ehkä niin paljon haluat, rikkoisin oman itseni rikkomalla omat rajani. Pystythän sen ymmärtämään..? Kiitos siitä kun siedät jo näin paljon, annat niin paljon ja huomaamattasi autat minua.. Rakentamaan itseäni, pala palalta hiljalleen. Paremmaksi, vahvemmaksi ja eteenpäin. En voi kaikkea sanoin kuvailla, mutta toivon että ymmärrät... Elä lennä pois, ellei ole pakko, elä pysy luonani jos se ei ole rehellistä ja huijaat vain siten itseäsi ja minua... Kaipaan <3

No olipa taas.. :D Mutta parempi olo kun saa vähän kirjoitettua.. <3

Ylihuomenna aamulla aikainen nousu että pääsee Tuuriin jyrsijänäyttelyihin. Tänään pitää sitten leikata kynnet eläimiltä jotka lähtevät mukaan, käyttää kunnon hiekkakylvyssä ja laitella bokseja kuntoon. Lähtee vain muutama eläin, pet luokkaan Ummankumma ja viralliseen yhteensä viisi eläintä. Hieman vähemmän kuin yleensä.

Näyttelyissä ei enään ole sitä hieman taianhohtoista hehkua mikä sillon aikanaan, mutta vieläkin voi löytää sen pienen jännityksen nipistyksen kun pakkaa eläimiä ja miettii mitä tarvitsee mukaan. Joskus tuntuu että ei näitä jaksa, mutta näyttelyreissut ovat kunnon piristysruiskeita. Tuntuu että hommalla on taas jokin merkitys ja päämäärä. Kun kotona tahtoo välillä olla motivaatio hukassa. Tahtoisi vähentää eläinmäärää mutta ei raski myydä ketään, kaikki yhtä rakkaita.

Päivä kerrallaan...

Huomasin tänään taas kuinka pieni kaveriporukka mulla on ollut. Tai kuinka samalainen oon ollu entisten kavereiden kanssa (jotka siis on vieläkin kavereita). Kohta ensimmäinen vuosi tätä koulua takana ja voin sanoa että olen hyvä kaveri kahden tytön kanssa. Asiaan liittyy monia mutkia ja olen monta kertaa vain joutunut nielemään kiukun ja yrittämään ymmärtää että kas, maailmassa on monen laisia ihmisiä. Miksi silti tuntu kuin minun ajatusmallini olisi oikea ja nuo ovat outoja ja käyttäytyvät ihan tyhmästi ja niin edes päin... Ei voi aina ymmärtää.